Monenlaisia vaiheita kirkkotiellä

 Julkaistu Metsäkansan kylälehdessä 2023:

Liikenneolosuhteet

Pohjois-Sääksmäeksi kutsutaan verrattain suurta kulmakuntaa, joka käsittää Rantoon, Metsäkansan ja Kärjenniemen kyläkunnat takamaineen. Kautta aikain on ollut liikenteellisesti suuri rasitus päästä Metsäkansasta Sääksmäen kirkolle, jonne maanteitsekin kertyy matkaa lähemmäs kolme peninkulmaa (n. 30 kilometriä). Vanajavesi on lisäksi jakanut Sääksmäen vanhan pitäjän kolmeen osaan ja paikalliset tieolotkin olivat hankalat aina 1950-luvulle asti, jolloin vasta kulkuyhteyksiä alettiin huomattavasti parantaa.

Konhon kartanolta kulki tie Metsäkansaan ja siitä edelleen Nikkarinhankoon, jossa se yhtyi Lempäälä-Valkeakoski maantiehen. Matkaa Metsäkansasta Kärjenniemeen tuli noin seitsemän kilometriä. Tästä oli vielä 4-5 kilometrin matka Vedentaa, missä sijaitsi lähin laivalaituri.

Myös Taloilasta lähti huonokuntoinen, lähinnä kärrytie, Vedentaan kautta Liuttulaan.  Tie oli varsinkin rospuuttoaikoina täysin käyttökelvoton.  Anna-Liisa Järvelä (os. Savolainen) on kuvaillut tien olleen vielä 1940-luvun lopussa pelkkä kärrytie peltojen sarkapäitä pitkin.

Toijalaan ei mennyt tietä vielä lainkaan vaan sekin valmistui vasta vuonna 1954. Tiehanketta oli kyllä viritelty jo 1920-luvullakin, mutta hanke oli rauennut. Kesäaikaan Toijalassa ei edes käyty, mutta talviakaan päästiin jäätietä kaupoille ja myllyyn.

Lähde:Sääksmäen Sanomat 08.02.1922

Kirkolla oli kuitenkin käytävä, koska sitä pidettiin velvollisuutena. Samaan aikaan kun kirkolla käytiin toimitettiin myös yleisiä asioita, sukuloitiin ja tavattiin muita ihmisiä. Papisto valvoi, että kirkossakäynti hoidettiin ja erityisen tärkeitä olivat juhlapyhien kirkonmenot.

Paitsi että kirkossakäynti oli velvollisuus, sisältyi kirkon toimituksiin myös maksuja. Jos pappi olisi tullut vaikkapa Metsäkansaan kastamaan lasta tai vihkimään paria, olisi siitä peritty maksu. Ilmaista ei ollut myöskään sielunkellojen soitto eikä papin veisuu hautaan laskettaessa.

Kävellen, jalkaisin ja hevoskyydillä

1800-luvun puolen välin paikkeilla kirkkomatkoja Sääksmäelle harvoin taitettiin maanteitse. Kesäaikaan käveltiin joukolla ensin Vedentaka ja siellä oli odottamassa Rantoon kylien rannoilla jokaisen Metsäkansan kylän oma kirkkovene. Esimerkiksi Pietolan kirkkovene oli Hällin rannassa. Mudin kylän kirkkovene puolestaan oli koko Metsäkansan komein, peräti kahdeksanhankainen. Kirkkopaateilla soudettiin yli Sääksmäenselän, ohi Salonkärjen ja Rapolan rannasta taitettiin jälleen jalan viimeinen taival.

Kirkkoveneet olivat ensimmäisiä joukkoliikennevälineitä. Kymmenenkin pikkuvenettä korvattiin yhdellä isolla, jolla selvittiin helpommin aallokoista ja vastatuulista, kuljettiin lujaa ja vakaasti ja saatiin matkustajia mukaan. Kirkkomatka sujui joutuisasti ja lupsakkaasti, ja valkamaan saavuttiin kirkkopunaa poskilla.

 

Lähde: Googlemaps

Talvisin saattoi oikaista jäätä myöten hevosella. Reitti ei kuitenkaan ollut ihan turvallinen, sillä talvet ja jääolosuhteet vaihtelivat.

Tammikuussa 1912 maanviljelijä Pietola oli sisarineen sekä viiden lapsen kanssa palaamassa hevosella ja reellä Rauttunselän yli. Jää petti sillä seurauksella, että koko seurue vajosi veden varaan. Tällä kertaa oli kuitenkin onni matkassa, sillä ensin pääsi isäntä sisarineen lujalle jäälle ja lopulta onnistuttiin pelastamaan myös kaikki viisi lasta, jotka pysyttelivät kiinni veden alle vajonneessa reessä.  Paikalle riensi apuvoimia ja 1½ tunnin työskentelyn jälkeen saatiin myös uupunut hevonen ylös avannosta. 

Toisten hätää myös käytettiin hyväksi. Muutaman päivän päästä, kun pohjaan vajonnutta rekeä yritettiin naarata järven pohjasta, havaittiin avannon reunalta rantaan johtavat reen ja kolmen miehen jäljet – eikä rekeä koskaan löytynyt.

Lähde: Wiipuri 05.01.1912

Sunnuntaiaamuisin oli kirkkoreissulle lähdettävä aikaisin liikkeelle, sillä matka vaati vuodenajasta riippuen 2-4 tuntia. Metsäkansalainen Hilma Maijala (os. Pöppö) on muistellut, että kun oli kirkkoon meno odottamassa aamulla, niin ei sitä nukkua osattu aikaisesta ylösnoususta huolimatta. Kävellä plätkittiin Vedentaa ja sieltä edelleen jatkettiin veneillä.

Aikaisesta ylösnoususta huolimatta eritoten lasten oli seurattava kirkkotoimituksia erittäinkin tarkasti, sillä kotiin palattua kyseltiin hyvin tarkkaan saarnan sisällöstä ja virsien järjestyksestä. Kuri oli tuohon aikaan siksi kova ja jos oli seurannut huonosti tai peräti nukahtanut kirkonmenojen aikaan, oli parasta tekeytyä sairaaksi.

Myös rippikoulu käytiin noihin aikoihin Sääksmäen kirkolla. Koulua käytiin kirkossa kolmena päivänä viikossa. Rippikoulua pidettiin erillisenä tytöille ja pojille. Rippikoulu oli kyllä yhtä aikaa molemmille, mutta ei samassa tilassa. Kun pojat oli sijoitettu kirkkoon, olivat tytöt palokunnantalolla. Puolen päivän aikaan vuoro vaihtui.

Koska matka oli pitkä ja hankala, oli kirkon seutuvilla tavallisesti löydyttävä myös rippikoululaisille asunto. Moni metsäkansalainenkin sai kortteerin rippikoulun ajaksi esimerkiksi kartanoiden prännituvissa (oma rakennus viinanpolttoa varten).

Pitkämatkalaisista rippikoululapsista koitettiin pitää huolta yhteisin ponnistuksin ja köyhille lapsille keitettiin kappalaispappilan pirtissä velliä ja keittoa, jota annettiin litra päivässä leivän kera. Jotkut saivat myös kotoa mukaan evästä.

Rippikoulukirjat käsittivät lastenraamatun, katekismuksen ja virsikirjan.

Hilma Maijala on kuvannut rippikouluaikaa herttaiseksi ajaksi. Rippikoulu kesti kolme viikkoa ja oli niin kuin kesälomaa, koska rippikoulu pidettiin kesäaikana. Hilma Maijala ja toverinsa samanikäinen tyttö Vedentaan Hannulasta eivät yöpyneet kirkolla, vaan soutivat kirkolle veneellä aamuin ja palasivat illalla takaisin. Hilma Maijalan mukaan se ei ollut matka eikä mikään, koska soudettiinhan sitä muutoinkin aina, jos aika salli. Metsäkansalainen Aarne Arola puolestaan totesi, että rippikoulua Sääksmäen kirkolla käytäessä oli kirkko aina hämärä ja puisissa, sinisissä penkeissä puutui selkä, koska penkeistä puuttui kokonaan selkänoja.

Rippikoululla oli huomattavasti nykyistä suurempi merkitys yksilön asemalle yhteiskunnassa. Rippikoulun käynyt nuori astui aikuisten maailmaan ja sai näin luvan pukeutua ja käyttäytyä kuin aikuinen. ”Aikuisen vapauden” lisäksi nuoren odotettiin myös kantavan enemmän vastuuta yhteisön elämässä kuin ennen rippikoulua. Kaikkein tärkeimmäksi saavutukseksi kuitenkin nähtiin naimalupa eli oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe. Rippikoulun läpipääseminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Rippikoulun reputtaminen oli häpeällistä, sillä se johti avioliittokieltoon ja yhteisön halveksuntaan. Monet joutuivat käymään rippikoulun monta kertaa ennen kuin pääsivät sen läpi.

Laivaliikenteen alku ja loppu

Kun säännölliset laivavuorot alkoivat 1860-luvulla, kulmakunnan asukkaiden kirkkoreissut muuttuivat mukavammiksi. Laivat olivat pääasiassa hinaajia, jotka kuljettivat rahtia proomuissa tai hinasivat tukkilauttoja, mutta ne ottivat myös matkustajia. Sisävesilaivoilla matkustettiin myös, kun haluttiin asioida  kirkonkylässä, käydä sukulaisten tai tuttavien luona. Vedentaan laiturista päästiin paattiin ja Sääksmäen laivalaituri oli kirkonrannassa.

Sääksmäen oma laivayhtiö, Sääksmäen Höyrylaiva Osakeyhtiö, perustettiin vuonna 1922. Yhtiö osti höyrylaiva Urhon, joka asetettiin kulkemaan reittiä Valkeakoski – Viiala. Laiva lähti Valkeakoskelta joka päivä kello 05.45 ja Viialasta kello 16.30 poiketen matkalla kaikilla laitureilla eli Vedentaan, Salon, Rauttun, Verkkosaaren ja Konhon laiturit. Tarvittaessa se poikkesi myös Kärjenniemessä, mikä tiesi laivalle ikävää lisämatkaa. Isoimmilla laivalaitureilla oli optinen semafoori, jonka siipi kertoi, onko laiturilta tulossa matkustajia. Mikäli ei ollut, eikä kukaan ollut jäämässä pois, saattoi laiva ohittaa laiturin poikkeamatta. Reittiä kulkivat myös mm. S/S Tyrväntö ja  S/S Vanajavesi.

Oli rauhoittavaa istua hinaajan kannella ja katsella vuoroin harjumaisia, vuoroin vehmaita maisemia. Vähitellen alkoi erottua myös kirkon torni.  Kannella saattoi nauttia kahvit samalla kun ihaili ihanaa luontoa ympärillä. Tervetullutta vaihtelua toi myös elämä laitureilla. Lastia purettiin, uutta otettiin, kyseltiin, huudeltiin ja järjestettiin asioita.

Lähde:Sääksmäen Sanomat 13.11.1924

Lähde: Valkeakosken ja Sääksmäen Sanomat 06.09.1934

Linja-autoliikenteen tulo 1920-luvulta alkaen söi laivojen kannattavuutta. Ensimmäinen onnikka oli kulkenut Suomessa jo parikymmentä vuotta aiemmin, kun 1905 yritettiin järjestää liikennettä Turun ja Uudenkaupungin välille. Alku oli hieman takkuista, mutta 1920-luvulla liikennettä oli jo monen kaupungin ympäristössä.

Laivat olivat kulkeneet vain sulanveden aikaan ja matkanteko oli hidasta, joskin hyvällä kesäsäällä myös miellyttävää. Linja-autot pystyivät nyt viemään matkustajansa perille vuodenajasta riippumatta ja laivoja nopeammin. Talviaikana tosin liikenne oli vähäisempää, sillä useita teitä ei pystytty pitämään kunnossa. Myös keväällä routakelien aikaan liikennöinti oli vaativaa ja ainakin kuraista.

Mutta ensin piti päästä Metsäkansasta Nikkarinhankoon joko jalan, pyörällä tai hevosella. Vasta sieltä pääsi nousemaan linja-autoon, joka kuljetti eteenpäin. Myös metsäkansalaisten posti jätettiin linja-autoista Nikkarinhankoon aina siihen asti, kun Metsäkansan asema valmistui vuonna 1938. Joka tapauksessa matka Nikkarinhankoon oli jo puolet lyhyempi kuin aikaisempi matka Kärjenniemen kautta Vedentaa, puhumattakaan kiertoa Valkeakosken kautta Sääksmäelle.

1930-luvulla liikennöitsijät Sulo & Väinö Ojala kuljettivat linja-autoillaan metsäkansalaisia Sääksmäen kirkolle. Kirkkomatkaa varten kokoonnuttiin Hannulan kaupan luona Kansankedolla. Joulun kunniaksi liikennöitsijät tarjosivat ilmaisen linja-autokuljetuksen, mistä kyläläiset julkisesti sanomalehdessä kiittelivät. Ilmainen kirkkokyyti tuli tarpeeseen, sillä valiteltiin, että monenkaan varat ja voimat eivät muuten riittäisi kirkkomatkan tekoon, ja moni maaseudun vanhus ikävöi edes kerran vuodessa pääsevänsä seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen monien pyhien ja rakkaiden muistojen pariin.

 

Lähde: Valkeakosken ja Sääksmäen Sanomat 10.01.1935

Maantieverkoston ja autojen parantuessa laivat kärsivät lopullisesti tappion autoille. Ensimmäisenä hävisi juuri edellä mainittu höyrylaiva Urho, kun Sääksmäen Höyrylaiva Oy yhdistettiin vuonna 1927 Hämeenlinnan Höyrylaiva Oy:öön.

Tarpeen matkata Sääksmäen kirkolle poisti osin myös vuonna 1881 valmistunut Metsäkansan kansakoulu. Kansakoululla alettiin järjestää aika ajoin seurakunnallisia tapahtumia ja hengellisiä tilaisuuksia. Yhteistyö kirkon ja koulun välillä oli niin hedelmällistä, että 20.2.1927 Sääksmäen Opettajainyhdistys kokouksessaan Metsäkansan kansakoululla totesi mielihyvin tämän lähentymisen ja todettiin seurakunnan pappienkin liittyneen Opettajainyhdistyksen jäseniksi.

Lähde: Valkeakosken ja Sääksmäen Sanomat 01.06.1933

Lähde: Aamulehti 14.06.1935

Seurakuntamuutosta harkittiin, omaan kirkkoon päädyttiin

Mielenkiintoista vaihetta Metsäkansassa elettiin vuodesta 1916, kun Viialan kartanon omistaja Oskari Jaakkola laittoi alulle hankkeen, jonka tavoitteena oli muodostaa vuonna 1905 valmistuneen Viialan rukoushuoneen ympärille kokonaan uusi Viialan seurakunta. Kartanossa järjestetyssä kokouksessa tunnusteltiin yleistä seurakuntamieltä ja muodostettiin toimikunta ajamaan hanketta eteenpäin.

Mukaan uuteen Viialan seurakuntaan haviteltiin myös Sääksmäen Metsäkansaa. Toimikuntaan nimettiin Metsäkansasta suutari Aukusti Jaakkola, talollinen Kalle Arola ja vanha isäntä A. Hannula. Ajat olivat kuitenkin sikseen levottomat ja epävakaat, että hanke ei edennyt kovin ripeästi. Vasta repivän kansalaissodan jälkeen vuonna 1922 hanke eteni taas voimallisemmin.

Viialan rukoushuoneyhdistys luovutti silloisen rukoushuoneen Viialan seurakunnalle ja rukoushuonetta aletiin kunnostaa kirkoksi. Se vihittiin kirkoksi 6.3.1927, mutta tällöin metsäkansalaiset olivat kuitenkin jo päättäneet jättäytyä pois uudesta Viialan seurakunnasta. Siitäkin huolimatta, että uusi kirkko olisi sijainnut paljon lähempänä kyläkuntaa kuin Sääksmäen kirkko.

Vanha Viialan seurakunnan kirkko nykymuodossaan.

Vanha Viialan seurakunnan kirkko on edelleen löydettävissä Viialasta osoitteesta Kirkkokatu 10. Kirkon toiminta rakennuksessa päättyi, kun metsäkansalaissyntyinen kenkätehtailija Emil Aaltonen antoi Viialan seurakunnalle rahalahjoituksen uutta kirkkorakennusta varten. Uusi kirkko kohosi nykyiselle paikalleen vuonna 1950. Vanhassa kirkkorakennuksessa on myöhemmin ollut painotalo, puusepänverstas, vaatetehdas ja lastensuojelulaitos.

Mikäli Metsäkansa olisi liittynyt Viialan seurakuntaan, olisi hanke toteutuessaan saattanut johtaa myöhemmin myös kunnallisten rajojen muuttumiseen.

Oman kylän hengellisen toiminnan siemen oli kuitenkin kylvetty. Elokuussa 1929 oli jo tekeillä säännöt omalle rukoushuoneyhdistykselle, joka tuli kattamaan Metsäkansan ja Rantoon. Rukoushuoneyhdistyksessä kuten monessa muussakin henkisessä harrasteessa alkuun panijana toimi räätälimestari Juho Emil Virtanen. Hänen voi sanoa olleen kenties merkittävimmän valistusta ja edistystä harrastanut henkilö Metsäkansassa.

Rukoushuoneasiassa mukana olleiden mukaan mitään omaa rakennusta ei kuitenkaan pitkiin aikoihin tarvittaisi, koska kylässä oli hyvä koulutalo sekä talvella 1923 valmistunut nuorisoseurantalo. Lisäksi Virtasen omassa kodissa pidettiin pyhäkoulua tytär Inkeri Virtasen toimesta.  Alkuvaiheissa tärkeimpänä toimenaan rukoushuoneyhdistys sen sijaan näki oman ns. kylähautausmaan. Ongelmalliseksi näet koettiin vainajain saattaminen viimeiseen leposijaan rospuuttokelien aikaan syksyin ja keväin. Toinen ongelma oli myös hautojen ylläpitäminen kaukana Sääksmäen kirkolla.

1930-luvun puolivälissä Metsäkansan-Rantoon rukoushuoneyhdistys päätyi kuitenkin aikaisemmasta ajatuksesta poiketen siihen, että kylään tulisi kuitenkin ensisijaisesti rakentaa oma rukoushuone oman hautausmaan sijaan. Ratkaisevan käänteen hanke sai vuonna 1938, kun Metsäkansassa syntynyt kenkätehtailija Emil Aaltonen päätti puolivuosisataisen yrittäjyytensä juhlavuoden johdosta lahjoittaa synnyinseudulleen oman pienkirkon. Asiaa oli edesauttanut metsäkansalaisten delegaatio, joka vieraili vuorineuvos Emil Aaltosen luona Tampereella. Delegaatiossa olivat Juho Emil Virtanen, Kustaa Uotila ja Juho Hannula.

Emil Aaltonen oli myös jo itse lapsena saanut kokea, mitä vaikeuksia Metsäkansan ja Vedentaan asukkailla oli sunnuntaisin päästä seuraamaan jumalanpalvelusta pitäjänsä kirkkoon.

Vanhaan kansalliseen tyyliin rakennettu Metsäkansan kirkko vihittiin käyttöönsä juhannuksena 1939.  Hautausmaakin syntyi nopeasti, kun talvisodan metsäkansalaiset sankarivainajat haluttiin tuoda takaisin kotikylään.